Kirjoitin aikaisemmin rehellisyyden merkityksestä yrittämisessä ja työssä. Rahan tahkoamisen lisäksi on olemassa muitakin syitä, miksi töitä tehdään. Pelkästään materialistisessa mielessä ajatellen työnteko on melko tarpeetonta suurelle osalle suomalaisista, sillä elämisen edellytykset ovat kyllä yhteiskunnan puolelta olemassa. Se, miten me menestymisen ja onnellisuuden käsitämme, riippuu aina siitä viitekehyksestä joihin itseämme vertaamme. Vähälläkin rahalla tulee toimeen, ja vapaa-aikaa jää enemmän.

Elämäni hauskimmat ja onnellisimmat hetket eivät liity millään tavalla työhön. Silti olen ollut töissä selkeästi suurimman osan elämäni valveillaoloajasta. Ihmiset keskittyvät kovin usein myös siihen, mitä he tekevät muulla elämällään (esimerkiksi otetaan näennäisesti kauheaa stressiä vaikka asumisvalinnoista ja siitä, miten raha ei riitä tai naapurit ovat ilkeitä), mutta todellisuudessa työpaikka ja siellä olevat ihmiset vaikuttavat arkeen ja persoonaasi kaikkein eniten.

Onnellisuus (tai arkisemmin, tyytyväisyys) on siitä pirullinen käsite, että jokainen voi määritellä sen miten haluaa. Tässä valossa ajatellen sanonta “toisen onni on toisen epäonni” saa vähän uusia nyansseja: yleisin tulkinta lienee se, että toisen epäonnella pystyy ratsastamaan ja siitä hyötymään. Jos asiaa tarkemmin ajattelee, niin onni on juurikin sellaista, jota muut eivät voi määritellä sinun puolestasi.

Tämä herättää mielenkiintoisia ajatuksia kokonaisuuden kannalta. Jos onni on jotain, jota saadakseen joutuu kilpailemaan muiden samoin ajattelevien kanssa, eikö kannata vaihtaa viiteryhmää? Tämähän on hyvin vastoin kaikkea sitä, miten ihminen yleensä toimii: ihmiset verkostoituvat ja hakeutuvat sellaisten seuraan, joiden kanssa heillä on eniten yhteistä. Se luo yhteenkuuluvuuden tunnetta ja laumahenkeä, ja suomalaisessa yhteiskunnassakin tuo virran mukana kulkeminen on varsin syvälle iskostunutta.

Suomalaisessa yhteiskunnassa työntekijä kyllästyy työhönsä, kävelee pomon juttusille ja lyö nyrkkiä pöytään. Seurauksena on joko työpaikan vaihto, palkankorotus tai uusi titteli. Jos palkka nousee, hyvä hyvä! Pieni voitto ahkeralle työmuurahaiselle, vai mitä?

Ei todellakaan.

Jos saat lisää palkkaa, sinä ja muut automaattisesti olettavat, että teet palkan eteen myös hieman enemmän töitä. Tai ainakin teet työsi vähän tehokkaammin kuin aikaisemmin (ja se on myös yleisin peruste palkankorotustoiveille). Ennen kuin tajuatkaan, teet töitä kovemmin kuin aikaisemmin, vähän suuremmalla korvauksella. Se vähäkin lisäraha haihtuu nopeasti ilmaan kun elintaso kasvaa salakavalasti. Viimeistään puolen vuoden päästä olet jo unohtanut, että olet saanut palkankorotuksen: siitä on nyt tullut asioiden normaali tila. Ja nyt odotukset sinua kohtaan (myös omasi) ovat kasvaneet, ja työn negatiiviset piirteet tuskin ovat mihinkään hävinneet. Tyytymättömyyden kierre on valmis.

Minulle työssäni tärkeintä on tyydyttävän elämän ja sitä ylläpitävien negatiivisten asioiden suhde. Katon tälle kaikelle muodostaa se, kuinka paljon työstäni ollaan valmiita maksamaan. Jos myyn duuniani halvalla, tilauskirja on täynnä ja vähäinen vapaa-aika menee stressatessa. Jos työtään myy liian kalliilla, saa varautua hiljaisiin hetkiin ja keskittyä kissojen rapsutteluun. Sekin sopii. Vaihtelu on mukavaa.

Palkansaajana ei pysty säätelemään vapaa-ajan ja työn suhdetta samalla tavalla. Ainahan voi yrittää neuvotella itselleen palkanalennuksen ja pyytää samalla lyhyempää työviikkoa.

Onnistuisiko tämä teidän yrityksessänne?